Aloittelen tämän blogini sananlaskuilla, joita isäni ja äitini aina silloin tällöin tilaisuuden tullen käyttivät. Kun nyt 69 vuotiaana niitä tarkastelen, huomaan sisäisen maailmani olevan monelta osin näiden vanhempieni käyttämien sananlaskujen muokkaama.

Joka vitsaa säästää se vihaa lastaan. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Keskitie on kultainen, kulje aina sitä. Mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta. Arvaa oma tila, anna arvo toisellekin. Ylös ja varkaisiin; ei Jumala laiskoja elätä. Auta miestä mäessä, älä mäen alla. Ennen mies maansa myöpi kuin sanansa syöpi. Kerrall’ laiska katkiaa. Vie mennessäs, tuo tullessas. Rehellisyys maan perii. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Hullu hevostansa kehuu, mielipuoli vaimoansa. Muut tekee mitä osaa, minä teen mitä lystää. Jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä. Milläs täi rykii, kun ei ole rintoa. Illan virkku aamun torkku se tapa talon hävittää. Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa. Suu säkkiä myöten. Joka pienenä varastaa leivän, se suurena varastaa hevosen. Totuus ei pala tulessakaan. Valheella on lyhyet jäljet. Kuka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Herran pelko on viisauden alku. Aamuhetki kullan kallis.

Mietin nyt, että tuottivatko nämä sananlaskut minulle valtaistuneen ja voimaantuneen mielen, itsetunnon, tunnon omasta hyvyysarvosta, vision elämän tarkoituksesta ja siihen sitoutumisesta. Tuottikovatko ne minän, joka olisi paras ystäväni, loivatko ne minulle vapaan tahdon ja kyvyn käyttää sitä.

Tulen tässä blogissasi luotailemaan valtaistuminen, valtaistaminen, voimaantuminen, väkevöityminen, mahtavoituminen-käsitteiden piriin kuuluvia asioita, joita olen tutkinut ja joista kirjoittanut pari kirjaakin. Toivoisinkin ystävällisiä kommentteja tästä maailmasta.